Suomalaisjuoksija ällistyi kokemuksestaan Pariisissa – ”En tiedä, mistä tommoisen löytäisin”

PARIISI. Ilona Mononen ei selviytynyt 3000 metrin estejuoksun olympiafinaaliin, mutta uusi Suomen ennätysaika 9.22,77 tuli.

Mononen onnistuu arvokilpailussa. Edellisen SE-aikansa 9.23,28 hän juoksi kesäkuussa EM-kisoissa Roomassa.

– Heräsin todella hyvillä fiiliksillä tähän päivään. Mulla oli semmoinen rauha, että mä tiedän, mitä mä teen, ja että mä kuulun tänne. Mulla oli itsevarma olo ja meni nauttimaan ja tekemään vahvaa suoritusta, Mononen hehkutti.

Tunnelma oli aamulla valtavan hieno. Olihan Stade de France täynnä. Monosella ei ramppikuumetta ollut.

–  Kun me astuttiin sinne, tuli mulle ihan kylmät väreet. Ihan upeeta. Ei tota pääse kuivaharjoittelemaan. En tiedä, mistä tommoisen yleisön löytäisin. En mä sitä yleisöä jännittänyt. Ajattelin, että se vaan nostattaa tunnelmaa ja tykkään suoriutua sellaisessa. Kivaa on, että on taustamelua.

Ennätysparannus oli merkki Monosen järkevästä vauhdinjaosta. Hän tiesi, mihin voisi kapasiteetillaan yltää.

– Juoksu tuntui tosi hyvältä. Mä sain hyvän paikan siinä saksalaisen takana. Siinä oli helppo juosta ja juoksu tuntui helpolta siihen asti, kun oli 800 metriä jäljellä. Sitten alkoi happoja tulla ja kärkiviisikko vähän karkasi. Mutta sain irti lopussa jaloista niin paljon kuin pääsin suhteellisen vahvasti.

”En tällaista osannut kuvitella”

Mononen on tänä vuonna ylittänyt kaikki odotukset. Hän myönsi, ettei vuosi sitten olisi uskonut juoksevansa olympiafinaalissa Suomen ennätyksen.

– En ihan ajatellut. Sieltä SM 22-kisoista lähdettiin varmaan 50 sekuntia hiljempaa, mitä tänään juoksin. En tällaista osannut ihan kuvitella.

Mistä moinen 50 sekunnin parannus sitten johtuu? 

– Ollaan tehty treenejä esteitä varten. Nyt mulla on enemmän estekisoja takana. Se oli nollilta lähtö se viime syksy. Kisa kisalta mustu tuntuu, että tulen paremmaksi, Mononen selvitti.

Mononen aikoo mennä eteenpäin, kuten klassinen termi kuuluu.

– Toivossa on varaa elää. Tänä kesänä olen ottanut monta askelta eteenpäin, niin toivottavasti suunta on sama.

Haastattelu: Otto Palojärvi